Blogi

Kaikki Blogikirjoitukset

Kultakala karanteenissa

08/05/2020

Kirjoittaja:
sofia

 

Taiteellisen ajattelun akatemia TAA, osa 2/3 Poissaolo-läsnäolo

Taiteellisen ajattelun akatemian opintojen loppukiri on meneillään. Koronan takia ehdotonta läsnäoloa vaativat opintomme ovat muuttuneet etäopinnoiksi. Kaikki omat esiintymiskeikat, tulevan ensi-illan harjoitukset ja rakkaan ohjaustyöni vierailu Helsingissä on peruttu. Poikani on kotikoulussa, omat opintoni ja sivutoimiset opetustyöni etänä, kaverit, kollegat ja jopa puoliso etänä. Hangouts, Zoom ja muut etävehkeilyt ovat väistämättä tulleet tutuksi, halusin tai en. Onko tilanteessa mitään hyvää?

On. Korona on pysäyttänyt, hiljentänyt, hidastanut, kömpelöittänyt, luonut tilaa olennaiselle; perheelle, itsereflektiolle ja arvojen uudelleentarkasteluun. Se on antanut tilaa teatterin tekemisen perusteiden-perusteluiden uudelleenarviointiin – Miksi teen teatteria? Miksi juuri teatteria? Mikä on minulle olennaista juuri teatterissa? Miksi koen sen merkittäväksi?

Opintojen myötä möyhityt artikkelit ja esseet ovat saaneet korona-tilanteen takia paljonkin tilaa pohdinnalle (tällä kertaa kollektiivisessa käsittelyssä oli Knuuttila T. ja A.P. Lehtisen “Johdanto: Representaatio – Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi”, Esa Kirkkopellon “Kaikki leijuu” sekä Klein A. ja Partanen J. “Moniaistisuus ja jaettu tila tanssin dramaturgiassa”). Erityisesti kesuuran käsite, joka monen (kuin minunkin) mielessä vertautuu korona-pandemian aiheuttamaan pysähdykseen, on pohdituttanut. Kesuura (m.kreik. τομή, tomē, lat. caesura, ”leikkaus”) on säekaavassa ilmenevä tauko tai leikkaus joka merkitään kahdella pystyviivalla ||. Musiikkitermistössä kesuuraa kuvaillaan “esitykselliseksi henkoseksi”.

“Kesuuran hetkellä kaikilla, niin roolihahmoilla kuin katsojilla, lyö hetken aikaa tyhjää” (Esa Kirkkopelto, “Kaikki leijuu” s.101)

”Lyödä tyhjää” on ilmaisuna mielenkiintoinen, en keksi sille parempaa vastinetta ruotsin kielestä kuin ilmaisua “vara blank i huvudet”, (verrannainen Locken “tabula rasa”-käsitteeseen) tai “amnesi/minnesförlust” (amnesia, muistinmenetys). “Sparka tomt” (suom. “potkia tyhjää”) tarkoittaa kuolla. Tietynlainen pysähdys sekin? Samaan aikaan kesuura linkittyy luonnollisesti (?) keisarinleikkaukseen; kehkeytymiseen, läsnä-ja poissaoloon, viillosta jonka ansiosta kaksi ruumista saa hyvin eri lailla tilaa olemiselle. Lisäksi mieleen tulee Platonin käsite anamnesis (muistaminen). Kesuuran hetki antaa tilaa kysymykselle; eettiselle, aistiselle hetkelle, jossa voidaan tarkkailla läsnä-ja poissaoloa. Kesuuran hetkellä asiat suhteellistuu (Kirkkopellon mukaan; leijuvat, häilyvät, välillistyvät), hetkessä tulee kysyttyä mikä on oikein/olennaista? Mikä puuttuu? Kesuuran hetkellä, kuin nyt koronan aikanakin herää kysymys: Onko mitään mitä meidän tulee muistaa? Onko jokin olennainen jäänyt unholaan? Mikä on jäänyt liian vähälle huomiolle?

Blogikirjoitussarjan ensimmäisessä osassa avasin sitä miten joskus itseni kiinni siitä että haluan puhua enkä välttämättä sanoa jotain. Peräänkuulutin tiukasti että sanomisessa pitää olla viestiä, sisältöä, substanssia jota puhuminen (versus sanominen) ei itsessään vaadi. Nyt taas, juuri tämän ns. “turhan puheen”, “pinnallisen” (?) hölinän ja jutustelun puuttuessa (tai loistaessa poissaolollaan) huomaan sitä kaipaavani – jokin olennainen elämästä ja kanssaolemisesta yleensä jää puuttumaan nyt kun on pakko kommunikoida etänä. Mikä puuttuu tai jää vähäiseksi?

  • elävä läsnäolevat kehollisuudet
  • jaettu todellisuus, jaettu tila
  • saman ilman hengittäminen
  • ruumiillinen vuorovaikuttaminen
  • ihmisten olemus (joka ei ole vain kuvaa)
  • tilannekomiikka ja ironia
  • läsnäolo
  • luotto läsnäoloon
  • keskittyminen
  • spontaanius, päällepuhumiset, innostumiset
  • kahvittelut, lounastelut, oluset, “päämäärätön” oleilu
  • halaaminen, kättelyt, katseet, kosketus

Ihminen ei ole ainoastaan mitä hän sanoo. Ihminen ei ole muista erillään, suhteeton entiteetti. Olemme ruumiita, jotka kokemusten, aistien, kognition ja päämäärrättömän hääräilyn avulla hahmottaa maailmaa. Etäopiskelussa nimenomaan tämä kokonaisvaltainen ruumis on poissaoleva, jää vain kuva (ihmisen naama näytöllä). Oma etäolemineni haparoi ja etsii vielä suuntaa, se on toistaiseksi vähäistä ja aikaa kömpelöä. Monet, läheisetkin kollegat tekevät parhaillaan esityksiään ja taiteilijuuttaan näkyväksi netissä koronankohottamien hengessä. Vaikka itse en ole kokenut tarvetta hypätä samaan kelkkaan, arvostan kollegoiden työpanosta, nopeaa reagointia ja jakamisen halua. Itse olen valinnut poissaolon koska en ole vielä kyennyt vastaamaan kysymykseen siitä ketä varten (paitsi itseäni) kelkkaan hyppäisin. En kai osaa mieltää toisessa päässä olevaa katsojaa ? En kai osaa mieltää miksi juuri minun pitäisi tehdä “etäteatteria”, miksi juuri minua pitäisi katsoa, kun netti jo pursuaa enemmän, vähemmän tai ei ollenkaan iholle tulevia esitystaltiointeja, live-lähetyksiä, kanssataiteilijoiden videoita, sketsejä, ex tempore tempauksia, kokeiluja.

Ehkä tämän kirjoituksen taustalla on kuitenkin ennen kaikkea tarve olla muiden kanssa. Toivon että kynnys kanssaolemiseen madaltuisi, vaikka monet varmasti ovat kokeneet sen hankalaksi tai raskaasti näinä aikoina. Kuten olen ehkä rivien välistä ilmaissut, suhtaudun etäilyyn varauksella. Se ei johdu nirppanokkaisuudesta, harhaisesta uskosta pärjäävyyteeni ilman ketään muuta, ylpeydestä, itseriittoisuudesta tai lämpimien ajatusten puutteesta. Se johtuu omasta kömpelyydestä ja siitä että mietinnät liittyen nimenomaan live-teatterin olemukseen, sen olemassaolon merkitykseen ja minun paikkaani siinä ovat minulla kesken ja tahtilevossa – ja hyvä niin (on kai hyvä kysyä itseltään jokaisen prokkiksen yhteydessä sen merkitystä itselleen?).

Katsekontakti, hymy, kosketus ja läsnäolon jakaminen samassa tilassa ovat korvaamattomia asioita. Korvaamatonta on myös muiden näkökulmien läsnäolo ja erimielisyydet saman tilan jakamisen (toistaiseksi?) poissa ollessa. Odotan pullopostia, unissavierailuja, rakkauskirjeitä, kirja-vaihtoa, yhteistyöehdotuksia tai vaikka ihan vaan sitä puhelinsoittoa myös ihan “turhanpäiväisistä” asioista, jonka taustalla on vaikka ihan vaan jakamisen ilo. Seuraan omaa ohjettani, tässä teille iloksi J.Karjalaisen sanoitusta biisiin “Häntä”:

Järki usein häpäisee,
päätönnäkin läpäisee,
mutta varo ettei jää
ovenrakoon hännänpää.

Missä häntä siellä pää.
Pää jos menee, häntä jää.
Pään jos mieli säilyä,
täytyy hännän häilyä.

PS. Kun ihminen ajattelee yksin, ajatukset kiertävät kehää ja tulee lähinnä vahvistettua käsityksiään joita on jo aikaisemmin luonut. Suhteellisuus puuttuu ja sitä muuttuu helposti itsensä sokeaksi pisteeksi. Ajatusten jakaminen netin kaikukammioon ei ole minua houkutteleva vaihtoehto – miljoonat kanssaihmiset muuttuvat yhdeksi samaksi pikselimössöksi, kuten minä myös. Kuitenkin sitä on yritettävä…

Viimeisen kuukauden aikana olen ollut kanssakäymisessä lähinnä lapseni kanssa. Aikuisen juttuseuran puuttuessa, ajatustenvaihdosten, perspektiivien ja erimielisyysien poissaollessa, niiden tärkeys on tullut hyvin läsnäolevaksi opintomatskuja lukiessa ja kelaillessa. Tarvitsen toisia ihmisiä, halusin sitä tai en, enkä pelkästään ajattelua, järkeilyä varten (kiitos puolisolleni Villelle ja Tommille puhelin-maratoneista). Tarvitsen muita vaikka hetkittäin harhaisesti luulen olevani itseriittoinen ja “pärjääväni”. Mutta kuka nyt haluaa elämässä “pärjätä”? Mitä elämää se on? Mikä päämäärä “pärjäävyys” ylipäätään on?

Tässä esimerkkiä siitä miten ajatukset voivat kiertää kehää…

(Sofia yksin kotona, selaa nettiä silmät ristissä)

Sofia: – Siis mitä!? Hotelli joka vuokraa kultakalan seuraksi yksin matkustaville hotellivierailijoilleen?

(Sofialla pyörähtää kela käyntiin)

Sofia: (ajattelee ääneen, puhuu itsekseen) – Kultakalan vuokraaminen tekee vierailijalle näkyväksi sen, että hän on ilman kanssamatkustajaa – kanssamatkustajan poissaolo tulee näin ollen näkyväksi. Muuttuuko läsnäoleva kultakala näin ollen yksinäisyyden representaatioksi? Muuttuuko kanssamatkustajan poissaolo kultakalan seurassa vielä enemmän läsnäolevaksi vai päinvastoin? Tuleeko kultakalan läsnäollessa – kanssamatkustajan poissa ollessa – vielä yksinäisempi olo? Mitä tapahtuisi mikäli aito kultakala vaihdettaisiin kultakala-projisoinniksi, muuttuisiko kultakala tällöin “alkuperäiseksi”, ja projisointi niin ikään alkuperäisen representaatioksi? Entäs mikäli kultakala representoi poissaolevaa kanssamatkustajaa, onko silloin projisointi kultakalasta representaation representaatio? Kaiuksi jostain olemassa olevasta-jostain potentiaalisesta-jostain menetetystä? Mikä on vuokratun kultakalan hinta ? Onko se myyty liian halvalla? Liian kalliilla? Mitä jos sen saisi ilmaiseksi? Kenen yksinäisyydestä on kysymys? Kuka muu kuin yksinäisyyttä kokenut on voinut keksiä kultakalan vuokraamisen konseptin? Muuttuuko tilanne toisenlaiseksi mikäli kultakalakin on yksinäinen? Entäs mitä jos vierailija haluaa sen omakseen – muuttuuko se silloin arvokkaammaksi? Onko sitoutuminen itsessään arvokkaampaa? Mikä on tässä tapauksessa alkuperäisyyden ja arvon suhde? Onko tämä relevanttia kenellekään? Mitä varten, mistä syystä kysyn? Mihin se kytkeytyy? Missä on sen alkuperä? Onko mitään alkuperää? Onko missään mitään perää (perää, häntää, pyrstöä, loppua, alkua, ouroboros)?

(Tyhjäkäyntiä, tyhjäkäyntiä, tyhjäkäyntiä)

Tämä on toinen osa kolmiosaisesta blogikirjoitussarjasta liittyen opintoihini Taiteellisen ajattelun akatemiassa 2018-2020. Taiteellisen ajattelun akatemia on Koneen säätiön rahoittama Cirko:n (Uuden sirkuksen keskus) ja Taideyliopiston järjestämä täydennyskoulutushanke jossa eri alojen esittävien taiteiden tekijät kohtaavat enemmän tai vähemmän rakentavien keskustelujen ja yhteentulemisen kautta. Ohjaavina opettajina Ville Sandqvist ja viikottain vaihtuvat vierailevat opettajat. Tällä hetkellä juonimme porukalla esitystä joka tulee ensi-iltaan 2021 Cirkolle. Stay tuned!

https://cirko.fi/

Kuvat ja teksti: Sofia Molin