Blogi

Kaikki Blogikirjoitukset

Ei mitään kalajuttuja

20/08/2020

Kirjoittaja:
sofia

Taiteellisen ajattelun akatemia TAA, osa 3/3

Taiteellisen ajattelun akatemian opiskelijoiden FB-ryhmässä käytiin keskustelua poliittisuudesta! Kanssaopiskelijoiden kommenttien myötä kela lähti pyörimään ja muhittuaan jonkin aikaa päädyin siihen, että kyllä, kaikki on tavallaan poliittista – mitä syömme, miten pukeudumme, kenen kanssa vietämme aikaa, ketä edustamme, miten vietämme vapaa-aikaa jne. “Kaiken voi tietenkin NÄHDÄ poliittisena, mutta onko se?”, kysyy kanssaopiskelija. Hyvä kysymys.

Onko siis jokin asia “enemmän poliittinen” kuin toinen? Voiko poliittisuudelta välttyä? Mitkä asiat ovat tärkeämpiä, mitkä asiat merkittävämpiä kuin toiset, miten tämä merkittävyys mitataan ja onko sen mittaaminen mahdollista kun puhutaan taiteellisesta ajattelusta – taiteen tekemisestä – yksittäisten taiteilijoiden tai taiteilijayhteisöstä? Onko pelkässä yhteentulemisessa ainesta poliittisuudelle? Onko Taiteellisen ajattelun akatemian tai sitä vastaavissa opinnoissa-yhteentulemisissa ainesta poliittisuudelle?

Opintokokonaisuutemme päätyttyä saamme todistuksen, opintopisteitä ja kuohuvaa, mutta emme varsinaista tutkintoa. Saattaa herätä kysymys siitä, että miksi sitten taiteilijoiden pitäisi vaivautua ajattelemaan taiteellisesti, sanallistamaan taiteellista ajatteluaan, hiljaista tietoaan “järkeväksi” puheeksi, miksi ei vain “taiteile menemään”, tee vaan, vaikka sitten sitä artivismia tai poliittista teatteria jos on “pakko olla poliittinen”? Mihin tarvitsemme täydennyskoulutusta jossa eri alan taiteilijat kokoontuvat kun ei ole selkeää, mitattavissa tai todistettavissa olevaa päämäärää, tuotetta, palkintoa, hyötyä? “Vaan tekeminen” on tietenkin yksilötasolla mahdollista ja mielekästäkin, ei siinä mitään.

Minulle opinnot ovat kuitenkin olleet tärkeitä: ne ovat jäsentäneet sirpaleista (lue positiivisesti: joustavaa!) friikkuarkeani, sitouttaneet tiettyihin ihmisiin ja luoneet tilaa jonkin uuden, ennalta arvaamattoman kehkeytymiselle, kuuntelulle, oivalluksille, perspektiivin laajentumiselle ja tietenkin verkostoitumiselle (sitä ei tule väheksyä). Se, että opinnot ovat olleet minulle, yksittäisille tekijälle mielekkäitä, ei tietenkään perustele kenenkään yhteentulemista. Siksi, palatakseni poliittisuuteen, täsmennän: koen että opintomme ovat olleet yhteisiä. Opinnoissa on ehdottomasti potentiaalia yhteyksien, liittoutumien, siteiden luomiselle, välittämisen ja välittymisen muodostumiselle, verkostoitumiselle mutta myös liikkeeseen sanan kirjaimellisessa ja poliittisessa mielessä – opiskelua monikossa, yhteisönä, taiteellista toimintaa. Ja ehkä juuri siksi potentiaalista poliittista toimintaa?

Taiteilija elää epävarmuudessa. Monen taloudelliset tai sosioekonomiset olosuhteet eivät kestä yhtäkkisiä pakollisia kuluja, oman tai läheisen muuttuneen elämäntilanteen yllätyksiä. On tietenkin olemassa enemmän tai vähemmän onnekkaita taiteilijoita – meitä on moneksi yhtä lailla kuin meitä on moneen. Elämäntilanteemme – ja mahdollisuus turvattuun ja pitkäkestoiseen taiteelliseen työskentelyyn – riippuu paljolti siitä missä asumme, missä maassa tai kaupungissa on käynyt koulunsa (mikäli ylipäätään on), mitä verkostoja meillä on, olemmeko nauttineet tunnustusta vai ei, mistä yhteiskuntaluokasta tulemme, ketkä vanhempamme ovat, minkä näköisiä olemme, mikä on terveydentilamme, ketkä ovat opettajamme ja mentorimme jne. Usein taiteilijan rahallinen tilanne on joko epävakaa, vaihteleva tai jossain tapauksissa niin huono että itseään ja muitakin hävettää (en aina ole varma kumpi on muna ja kumpi kana). Tilanne on vertailukelpoinen myös ei-taiteellista työtä tekevien tilanteeseen näinä aikoina. Toivottavasti
tilanne kasvattaa empatiaa.

Hankaluuksista riippumatta koen, että on ilo toimia alalla jonka puitteissa voin olla liikkeellä, saan
tarvitsemaani/haluamaani (se vaihtelee) näkyvyyttä, ja työehdot ovat suhteellisen joustavia. Kuulostan naivilta, tiedän. Tiedostan, ja olen henkilökohtaisesti omalla alallani kokenut, että juuri näitä niin monta taiteilijaa yhdistävää ominaisuutta ja vahvuuksia – liikkuvuutta, joustavuutta, näkyvyyden tarvetta ja tottumusta joustaviin työehtoihin – käytetään hyväksi jonkin suuremman vakiintuneen instituution hyödyksi. Näistä epäkohdista on hyvä puhua, tulla tietoiseksi, olla häpeämättä itsensä tai toisen puolesta (olla teilaamatta kollegoita ajattelemattomuuudesta tai kokemattomuudesta) ja tämän kautta ehkä kasvattaa empatiakykyä kanssataiteilijoita kohtaan ja kenties pyrkiä tekemään jotain yhdessä tai yksin mielekkääksi koetulla tavalla.

Yhteentuleminen tekee hyvää. Kanssataiteilijoita kuullessa-kuunnellessa piirtyy selkeämmin minkä jaamme (yhteisen puutteen lisäksi) – tulemme asiantiloista tietoisiksi. Voimme joko yksilötasolla tai kollektiivisesti, toisiamme tukien tai yksin puurtaen tehdä jotain ajattelemalla taiteellisesti tai taiteilla ajatellen. Tai vaihtoehtoisesti olla ajattelematta, olla tekemättä, kieltäytymällä, väistämällä?

Taiteen avulla vaihtoehtoinen todellisuus hahmottuu, halusimme sitä tai emme. Taiteen myötä voi syntyä vaihtoehtoisia maailmoja, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta. Poliittinen voi syntyä vahingossakin, siinä sivussa, tarkoittamatta. Taiteen kautta voi käsitellä aikamme jännitteitä tai pelkoja, tai olla käsittelemättä – sekin on valinta. Voimme kuitenkin vaikuttaa taiteen tekemisellä; tekemällä toisin, ajattelemalla toisin, olemalla toisin. Tai tekemällä juuri niin kuin ennenkin, sekin on valinta, sekin on poliittista. Vaihtoehtoja on monia, tässä vain joitakin esimerkkejä – valinta on vapaa. Joskus kuitenkin muutosten aikaansaaminen vaatii juuri sitä taiteellista ajattelua. Sitä kohti. Onnea yhteiselle matkalle rakkaat kollegat!

“Taiteilijat tekevät ajattelemalla tulevaisuutta joka päivä, mutta heidän mielikuvituksen lahjaansa ei osata ottaa vakavasti yhteiskunnan haasteiden ratkaisemisessa. Taiteilijan ajattelu ei synny tyhjästä, vaan koetusta, aistitusta, havaitusta maailmasta, luetuista teksteistä, nähdystä taiteesta, kohtaamisista lajitoverien ja toisten lajien edustajien kanssa.” -Jaana Erkkilä-Hill, Taideyliopiston vararehtori

(Sofia väittelee itsensä kanssa yömyöhään)

Sofia: -Sofia, ajatteluun menee aikaa. Ajattelun sanallistaminen vaatii harjoittelua. Oman praktiikan harjoittaminen vie myös aikaa. Elämä on lyhyt, tahti ripeä, aikaa on vähän. Ratkaisu tulee tässä: Mikäli taiteilija ajattelijana ja taiteilija työntekijänä tajuttaisiin nähdä tyystin erilaisina/erillisinä ihmisinä ja toimijoina, varsinaisen tylsän työn, sen ajattelun, voisi tehdä yksin ajattelija. Taiteilija voisi olla ajattelusta vapautunut, ajattele! Taiteilijan ei tarvitsisi rasittaa itseään ajattelulla, ja näin säästyisi aikaa ja resursseja pelkän taiteen tekemiseen, itse praktiikkaan, oman kädenjäljen hiomiseen. Kun sitten ajatus, idea, konsepti tai sanoma on valmistunut jonkun pätevän ajattelijan möyhimänä, hyppäät remmiin ja hoidat homman maaliin. Mitä sä kelaat? Säästä ääntäsi näyttämölle Sofia, ei sun kelat niin uniikkeja ole, että niitä muille tarvis jakaa. (Homman voisi sitä paitsi tehdä joku muu kuin taiteilija, halvemmin ja tehokkaammin.) / -Niin mutta kun ei sitä tekemistä ja ajattelua voi erotella noin vain. Tai tietenkin voi, mutta ne ovat joskus todella vahvasti yhteennivoutuneita. Ei sitä aina osaa sanoa, että tapahtuuko taiteellinen ajattelu ensin vai taiteellinen tekeminen ensin, ei muista. Joskus se ajattelu tapahtuu tehdessä, niiden välisyyksissä, vaistonvaraisissa ratkaisuissa. Joskus sitä vaan tietää miten tehdä asioita vaikka ei osaa niitä sanallistaa. / -Niin mutta miksi sanallistaa? Ei sun tarvi puhua taiteesta, teet vaan. Kyllä se taide puhuu puolestaan. 7 -Kyllä varmaan joo, mutta kun mulla ei ole telepaattisia kykyjä, ja joskus mä haluan tietää mitä joku on yrittänyt, vaikka se ei olisi siinä onnistunutkaan. Ja ehkä juuri siksi olisi hyvä harjoittaa ulosantiaan porukalla – epäselvä ulosanti ei luo tietoa tai ymmärrystä vaikka “hiljaisen tiedon” varassa tehty taiteellinen työskentely saattaisikin tuottaa hedelmää. Kyse ei ole aina yksilöstä tai sen menestyksestä. Asia on yhteinen, lopputuloksena ei aina ole joku tavara tai tuote, vaan ehkä jotain niinkin epämääräistä kuin taiteilijayhteisön tietoisuus oman taiteellisen ajattelunsa arvosta, sen luonteesta? / -Ajattelu on praktiikkaa? / -Kyllä, ajattelu on praktiikka. / -Ja praktiikan pitää olla hyvää? / -Apua, määrittele hyvä? / -En osaa. / -En minäkään. / -Kai sen oppii tunnistamaan kun harjoittelee? Ei kai kumpaakaan tarvi ulkoistaa kenellekään muulle? Sitä hyvää ajattelua tai praktiikkaa? / -Luotetaan siihen. Jää nähtäväksi. Nuku nyt. Hyvää yötä.

Tämä on viimeinen osa kolmiosaisesta blogikirjoitussarjasta liittyen opintoihini Taiteellisen ajattelun akatemiassa 2018-2020. Taiteellisen ajattelun akatemia oli Koneen säätiön rahoittama Cirko:n (Uuden sirkuksen keskus) ja Taideyliopiston järjestämä täydennyskoulutushanke jossa eri alojen esittävien taiteiden tekijät kohtasivat rakentavien keskustelujen ja yhteentulemisen kautta. Ohjaavana opettajana toimi Ville Sandqvist ja viikottain vaihtuvat vierailevat opettajat Saana Lavaste, Maria Säkö, Sebastian Kann, Tuire Tuomisto, Stacey Sacks, Pirjo Yli-Maunula, Pasi Lyytikäinen.

Lue myös osa 1 ja osa 2.

Kuva ja teksti: Sofia Molin