Blogi

Kaikki Blogikirjoitukset

Vallankahvasta ja -kumouksesta, raportti tien päältä

26/11/2018

Kirjoittaja:
ishmael

Olemme Näkymättömät maat -esityksen kanssa kiertämässä Ranskassa. Maassa kiehuu suuri joukko
ihmisiä, joita hallituksen päätökset vituttavat. Pariisissa kymmenet tuhannet ihmiset osoittavat mieltään,
Champs Elysees täyttyy kyynelkaasulla ja lentävillä katukivillä. Moottoritiet blokataan koko maassa. Mekin
juutumme tiesulkuun, ja matka yhdestä esityspaikasta toiseen jonka olisi pitänyt kestää tunnin, kestääkin
lähes kuusi tuntia. Sehän on Suomessa asuville eksoottista.
Tänään vierailemme Normandiessa sijaitsevassa Avranches:ssa. Kaupungintalon valtava marmorinen sali
kultakehyksineen ja valtavine kristallikruunuineen, joka sopisi paremmin osaksi Versaillesin palatsia, on
jostain kumman syystä valittu meidän intiimiin esityksen näyttämöksi. Seinästä meitä valvovat
tasavallan presidentti Macron (kultakehyksellä varustettu hänkin), sekä isot Ranskan ja EU:n liput. Ne
kaikki saavat mustat kulissit eteensä, mutta esityksessä tuntuu, että valvonta ei lopu vaikka se kuinka peitetään mustalla moltonilla. Esitys alkaa. Siihen ovat pääseet vain kymmenkunta katsojaa, loput ovat joko jummittuneet matkalla barrikaadeihin tai ovat itse parhaillaan pystyttämässä niitä. Mielenosoitukset jakavat Ranskan kansaa, mikä näkyy hyvin meidän katsomossa. Jakautunut mieli on minunkin osani. Mietin onko siinä paradoksi, että juuri
tämä esitys, joka kertoo pakolaisten matkasta Eurooppaan, ja joka kritisoi EU:n viranomaisten
epäinhimillistä pakolaispolitiikkaa esitetään juuri tänä levottomana päivänä, tässä palatsissa ja Macronin
siunaavan katseen alla. Päätän että totta helvetissä siinä on paradoksi, mutta esitys jatkuu.
Kaupungintalon edessä olevalla aukiolla tapahtuu. Esitykseen asti kantautuvat mielenosoituksen huudot,
laulut ja poliisin sireenit. Kadun äänet sekoituvat esityksen siinä kohdassa soivan, hyvin samanlaiseen,
ääninauhaan. Mietin mitä tapahtuisi jos mielenosoittajat murtautuisivat sisään kaupungintaloon ja
esitykseen. Olo on kuin Marie Antoinettella. Ajattelen giljotiinia.
Tuntuu, että kaikki ovat väärässä – Ranskan hallitus on väärässä kun se ajaa leikkauksillaan
hyvinvointivaltiota alas. Ranskalaiset ovat väärässä kun menettävät malttinsa uudesta polttoaineverosta
mutta eivät välitä maapallosta ja köyhemmistä maista. Minä olen aivan väärässä kun olen täällä
eräänlaisena viranomaisten moraalileimana enkä Turussa lasten kanssa. Missä vaiheessa maailmasta on
tullut niin monimutkainen, nuorempana oli selkeämpää ketkä ovat hyvikset ja ketkä pahikset, ja mikä tämän
näytelmän nimi ylipäätään on.
Nyt tulee esityksen kohtaus, jossa pakolaisvene uppoaa. Täytän vadin vedellä, lisään suolaa, pistän pääni
sinne ja pidätän hengitystä. Ajatukset juoksevat. Mietin miten kävi niin, että minä – emeritus aktivisti,
joka kävi useasti ja ilomielin putkassa, anarkisti ainakin omien mittapuiden mukaan – olen nyt täällä,
Suomen valtion 3-vuotisella, tekemässä instituutioiden rakastamaa kulttuurivientiä ja -tilastoa, Ranskan
kulttuuriministerin kutsumana ja rahoittamana, onko tämä sitten se leipiintyminen, “jos ei ole leipää,
syökää kakkua”, sanoi eräs joskus, minua ahdistaa, en pysty enää, vedän henkeä. Seuraava kohtaus.
Esityksen jälkeen keho on lähes läpikotaisin täynnä maalia ja tekoverta. Suihku ei löydy esityspaikan
palatsista vaan läheisestä luostarista, joka toimii nykyään kulttuurikeskuksena. Kun juoksen sinne
puolialastomana läpi kylmän marraskuisen aukion jossa näkyy mielenosoituksen jälkiä, mietin että
ohikulkijoiden on pakko luulla että minä juoksen (joskin hyvin myöhässä) poliisia pakoon. Mietin kenen
joukoissa minun pitää seistä, huudanko heille että “en ole huligaani, olen keski-ikäistyvä kulttuurisetä!”
vai “en ole palkattu ja meikattu näyttelijä, vaan vallankumouksen tinkimätön taisteilija!”. En osaa
ranskaa, joten en huuda mitään, en seiso kenenkään joukoissa vaan juoksen luostariin ja suihkuun. Onhan
seuraavaan esitykseen vain pari tuntia aikaa.