Blogi

Kaikki Blogikirjoitukset

Raha tai elämä, raportti tien päältä osa 2

31/12/2018

Kirjoittaja:
ishmael

Viimeisen reilun vuoden sisällä kävimme Näkymättömät maat -esityksellä neljällä esiintymismatkalla Ranskassa, esitetiin yhdeksässä eri teatterissa yhteensä viisikymmentä esitystä joissa vastassa oli 3000 ranskalaista katsojaa. Nyt, lentokoneessa istuessa matkalla takaisin Suomeen, ei-kenenkään-maassa, pohdin eroavaisuuksia näiden kahden maiden teatteritilanteiden välillä. Naapurin ruoho on vihreämpi, vai oliko se sittenkin naapurin ruho joka on vihreämpi, vertaillessa päättyy helposti joko ylimieliseksi tai uhrimieliseksi, rankentavan näkökulman esittäminen on taas haastavampi.

Mistä aloitetaan? Vain 7% ranskalaisista käy teatterissa. Puhtaasti tilastollisesti verrattuna Suomeen – kesäteatterin luvattu maa jossa kaupunginteatterit vetävät musikaaleillaan täydet salit – Ranska vaikuttaa lähes kehitysmaalta. Mutta vastaako määrä myös laatua, vai mennäänkö Suomessa teatterin katsomisen kanssa samalla tavalla kuin kahvin juonnin kanssa, eli paljon mutta huono?

No, jätetään kysymys teatterinlaadusta sikseen, puhutaan sen sijaan katsojakunnan laadusta. Laadukas katsomo on täynnä lähes kaikilla yhteiskuntaosastojen edustajilla – ei lähinnä keski-ikäisillä naisilla, kuten Suomessa. Meidän useampiin esityksiin tuli kokonaisia perheitä, kolmella sukupolvilla, katsomaan sellaista taiteellista avantgardea, joka Suomessa kelpaa ainoastaan johonkin marginaalitaidefestivaaliin. Laaja katsojahaarukka sisältää myös eri kulttuureista tulevat ihmiset, ja esityksen aikana saa erilaisia reaktioita yleisöltä, mikä rikastuttaa sekä itse esitystä että muiden katsojien kokemusta. Ei ole sattumaa eikä luonnonlakia että katsomo on Ranskassa monimuotoisempi. Pikemminkin se on rakentavan kulttuuripolitiikan tulos. Verrattuna Suomeen, ranskalaiset koulut satsaavat enemmän teatteriin, ja myös yleisöä haastavia esityksiä mennään katsomaan jo aika nuoressa iässä, mikä kasvattaa nuoret teatterikatsojiksi. Muistetaan tätä seuraava kerta kun meillä otsikoidaan menestyksestä pisa-testeissä. Markkinnointi on rohkeampi – tai ainakin päätökset mitä myydä. Hämmästyttävä oli nähdä, miten Turun kokoisessa kaupungissa valtavirrasta hyvin poikkeava nykynukketeatteriesitys pääsee kaupungin ulkomainonnan ykköseksi. Jonkun päätösvaltaisen olisi ollut pakko uskoa, että “tämä taidepaska vetää”. Ja kyllä se veti, täydet katsomot. Tulisivatko Suomalaiset katsomaan marginaaliteatteria perusviihdeteatterin sijaan jos kaupunginteatterit mainostaisivat sitä?

Kela on edelleen käytännössä Suomen suurin taiteen rahoittaja, ja sellaista tukea ei ranskalaisille taiteilijoille (jotka – miten pieni maailma – ovat hekin valtaväestöä köyhempiä) ole tarjolla. Ranskalaisilla tekijöillä on suomalaisia useammin toinen ei-taiteellinen palkkatyö, jolla laskuja maksetaan. Huonontaako tämä tilanne ranskalaisten taiteilijoiden työn laatua, jos aika työhön on vähemmän? Parantaako Kela suomalaisten taiteen laatua kun se turvaa katto pään päälle ja ruokaa? Näihin kysymyksiin on vaikea vastata kun oma kokemus on hyvin kapealta sektorilta, eli nykynukketeatteri ja visuaallinen teatteri. Siihen ei vuoden kiertuekaan riitä. Yhdestä asiasta on kuitenkin muodostunut selkeämpi näkemys.

Ranskan teattereissa, lähes poikkeuksetta, ei ole taiteen puolelta vaikinaisia työpaikkoja, ainoastaan hallinto- ja tekniikkahenkilökunta. Kaikki taiteilijat ovat freelancerit eli lainsuojattomat, heitä palkataan projektikohtaisesti tai, useammin, lyhyeeseen esitysverailuun. Suomalaisille teatterintekijäkorville tämä kuulostaa ensin painajaiselta, taistellaanhan meillä juuri vakiintuneen teatterityön puolesta. Henkilövuodet mitataan sekuntikellolla, mutta systeemin vaikutuksesta itse taiteeseen ei keskustella tarpeeksi. Tuntuu että ainakin Ranskassa juuri taiteilijoiden jättäminen instituutioiden ulkopuolella mahdollistaa taiteen korkeaa laatua. Esitykset kilpailevat keskenään ja parhaat niistä kiertävät, saavat elää ja kehittyä edelleen. Teatterijohtajat ottavat rohkeammin riskejä ja valitsevat yleisöä (ja muita teatterintekijöitä) haastavia esityksiä. Suomen vapaan kentän rahoitussysteemi rohkaisee, tai suorastaan pakottaa ensi- iltojen oravanpyörään. Tämä malli on ymmärrettävä kun ajatellaan Suomen pientä kielialuetta ja sen mukaista rajoitunnutta katsojakuntaa. Mutta jos ajatellaan sanattomia visuallisen teatterin esityksiä, joiden potentiaalinen katsojakunta kattaa koko mantereen ellei enemmän, niin malli tuntuu hyvin vääristyneeltä. Mikä lopulta kehittää taiteilijaa ja taidetta enemmän: uusien esitysten hektinen taonta (lue: hyvin tuettu ensi-iltojen tuotanto) vai olemassa olevien esitysten esittäminen liukuhihnalla (lue: menestyvä kansainvälinen vienti ja -kiertuetoiminta)?

Valinta näiden kahden, Suomen ja Ranskan mallien välillä, tuntuu erittäin vaikealta. Kyseessä on oikeastaan laajempi ammatillinen valinta turvallisen leipiintymisen ja turvattoman taiteenteon välillä. Mieleen tulee hirveä psykologian kokeilu, jossa apinavauvoille annetiin valita kylmän, metallisen syöttöautomaatin ja pehmän, lämmin mutta vailla ruokaa oleva äitinuken väliltä. Apinavauvat valitsivat rakkautta ja nääntymystä. Saisiko vähän enemmän valinnanvaraa?