Blogi

Kaikki Blogikirjoitukset

Miksi temppu ei riitä?

05/11/2018

Kirjoittaja:
sofia

Kävin katsomassa teatterimme seuraavan ensi-illan läpimenoa nykysirkusesityksestä “Viimeinen pisara”. Päätin haastatella ohjaajia Janna Haavistoa ja Ville Kurkea, koska koin aikaisempien keskustelujen ja näkemäni läpimenon perusteella, että työryhmän suhtautumisessa taituruuteen oli tärkeää pohdinnan aihetta. Alla lyhennetty versio haastattelusta, joka kuvattiin harjoitusten jälkeen näyttämöllä, esiintyjien purkaessa lavastusta.

SM: -Nykysirkusesitys “Viimeinen Pisara”, mistä on kysymys näin lyhykäisyydessään?
JH:-Tehdään nykysirkusta, sanatonta, suositusikäraja 13+. Esityksessä ei sinänsä ole mitään mikä ei sopisi lapsille, mutta se ei ole lasten juttu.
VK:-Saattaa tosiaan olla joku liian pelottava tai sanotaanko vaikka “jyränki kohta” lapsille.
SM: -“Viimeinen Pisara” on teidän kahden yhteisohjaus. Miten yhteisohjaajuus on
sujunut tähän mennessä?
VK&JH:- Hyvin.
VK:-Kyllä se alussa jännitti että mitä tästä mahtaa tulla.
JH:-Niin, ja erityisesti koska aikaisemmin ollaan tehty Villen kanssa esityksiä niin, että Ville on ohjannut ja minä esiintynyt. Ei ole ollut mitään valtataisteluja.

(Ville kysyy esiintyjiltä) VK:-Annetaanko me ristiriitaisia ohjeita? (esiintyjät hiljenevät, kuluu epäselvää muminaa kunnes vastaavat kuorossa “Ei”.)

SM:-Olette eri taustaisia tekijöitä, Jannalla on sirkuskoulutustausta, ja sinun taustasi Ville on lähinnä ohjaamisessa ja dramaturgiassa. Mikä teitä sirkuksessa viehättää?
VK:-Mua on alkanut viehättää sellainen ihmisen potentiaali. Mihin kaikkeen ihminen pystyy, mihin kaikkeen ihmiskeho pystyy. Sellainen iloinen hulluus.
JH:-Samat asiat, mutta tietenkin myös sellainen taipuvuus johon kaikki eivät kykene. Tässä esityksessä ei korosteta taituruutta, siihen mennään vähän toista kautta, ja tottakai se taituruus siellä on. Sanotaan “ette ole yli-ihmisiä”, mutta jollain tavalla he (esiintyjät) ovat, koska pystyvät tekemään sellaisia juttuja joihin ei kaikki pysty.
VK:-Tässä esityksessä ei ole mitään taistelulajeihin liittyvää, mutta itse kun harrastan taistelulajeja, niin se mikä sirkuksessa myös viehättää on se jokin sama mikä on myös budossa ja taistelulajeissa. Sellainen tietty päättäväisyys, treenaaminen, keskittyminen, fokusointi ja asenne. Siinä koen sellaista tiettyä hengenheimolaisuutta – millaista sitä on treenata joku uusi taito, energia, aksentteja, kuuntelua.
SM:- Läpärin nähtyäni minulle jäi sellainen käsitys, että teille ei riitä ainoastaan teknisesti hienot temput tai suoritukset. Vai riittääkö?
VK& JH:- Ei.
SM:-Miksi temppu ei riitä?

JH:– Pelkkä temppu ei riitä, koska mulle henkilökohtaisesti se ehkä sillä hetkellä saattaa kolahtaa, mutta se ei liikuta minua, se ei kerro mulle mitään, sitten mä en mieti sitä enää kotona. Tässäkin esityksessä mua kiinnostaa kehitys miten siihen (temppuun) päädytään. Siinä on sellainen matka, löytäminen. Ja mitä sitten tapahtuu – jotain erityistä. Se on hienoa.
VK:-Inhimillisyys katoaa jos keskitytään vaan temppuun. Mä en pysty esimerkiksi kattomaan taitoluistelua koska mä koen sen ahdistavana.
JH:-Tempuista tulee helposti urheilu-olo, ja tämä ei ole urheilua. Nyt tehdään nykytaidetta.
SM:-Miten työskentely sirkustaiteilijoiden kanssa eroaa esim. työskentelystä näyttelijöiden tai tanssijoiden kanssa? Tai no, tässä tapauksessa sirkusopiskelijoiden kanssa?                                          

JH:-Ohjeistus pitää olla ainakin tässä produktiossa selkää ja tarkkaa. Näyttelijälle voi toimia psykologisoidummat ohjeet. Mutta tässä, jossa on kuitenkin kyse fyysisesti teknisemmästä lajista vaaditaan tarkkuutta es. ohjeistetaan tekoja ja liikelaatuja.                                                                                                                                                                        VK:-Ekana mulle tulee mieleen aikatauluttaminen. Täytyy ottaa huomioon kuinka paljon ihmiset jaksaa. Näyttelijän voi pyytää toistamaan ja toistamaan, ja miettiä sitä kohtausta. Sirkuslaiset muistuttavat paljon tanssijoita. Tekeminen näyttää kevyeltä, pitää olla tosi tarkka että sovitaan sopivan mittaiset harjoitukset. Sillä on palj on merkitystä miten ihmiset jaksaa tuottaa sisältöjä.
SM:- Esityksen nimi “Viimeinen pisara” liityy ainakin minun mielessäni vahvasti niin vertikaaliin kuin horisontaaliin tilassa. Mihin Sopukka-näyttämön puitteet ovat houkutelleet?
VK:- Tää Sopukka-näyttämö on hyvin intiimi ja kohtuullisen pieni, mutta myös hyvin korkea. Esityksessämme käytetään m.m. tolppaa ja köyttä, ja ylöspäin olla menossa kunnes sitten jotain tipahtaa. (merkitseviä katseita)

SM:-Esitystä kuvaillaan sirkusesitykseksi jossa “avataan alitajunnan tulvaluukut ja kurotetaan kohti mahdotonta”. Mikä ihmisille on erityisen vaikeaa ellei mahdotonta? Mitä kohti on hyvä kurottaa?
JH:-No ainakin tässä esityksessä kohti yhteistyötä. Yhdessä, ei toisia vastaan.
VK:-En voisi paremmin sanoa. Esityksessä nämä meidän ihmisen kaltaiset hahmot eivät sodi,
ei ole konfliktia. On vastavoimaa, on kitkaa, mutta ei ole rakkaustarinaa, ei ole taistelua.
Olemme jännästi luonnonvoimien äärellä.
SM:-Ensi-ilta on tosiaan jo 16.11. Mitä tapahtuu vielä ennen sitä?
VK:-Paljon. Eilen oli tosi hyvä läpimeno.

JH:-Ääni- ja valosuunnittelua, puvustusta, ulkoiset tekijät tarkentuu. Motivaatioita, suuntia ja
liikkeenlaatuja putsataan.
VK:-Ollaan vielä fiksaamassa sellaista lavastuksellista elementtiä, joka vielä vaikuttaa kaikkeen.
SM:-Tekemistä siis vielä riittää. Jännitäääkö?
VK&JH:-Ei.
SM:-Entäs esiintyjiä?
(Ville kysyy esiintyjltä) VK:-Jännittääkö teitä? (Esiintyjät hiljenevät, ja joku joukosta vastaa hetken mietinnän jälkeen “Ei” ja joku toinen “Joo” ja kolmas “Välillä”)

“Viimeinen pisara” on Grus Grus Teatterin, Turun Taideakatemian ja Turun kaupunginteatterin
yhteistyö joka saa ensi-iltansa Turun kaupunginteatterin Sopukka-näyttämöllä 16.marraskuuta.
Esiintyjinä Turun taideakatemian sirkusopiskelijat.